Aluksi olin vain käymässä jossain rakennustyömaalla illalla, ehkä luvatta. Sieltä löytyi paljon paljon kaikkea hienoa lojumasta, ja tiesin että ne olivat roskaa. Muunmuassa paljon isoja julisteita, jotka olivat puhtaita, ehjiä ja sileitä huolimatta siitä että ne lojuivat hiekkaisessa maassa kasoihin heitettyinä. Itse en niinkään julisteista välittänyt, mutta ne oli painettu paksuhkolle, kiiltävälle paperille. Olisin halunnut kerätä niitä mukaani, jotta voisin vain hyödyntää niiden valkoisen takapuolen.

Keräilin julisteita kasaan itselleni "varastoon" kun muitakin ihmisiä kerääntyi keräämään tavaraa joka oli hylättyä 'roskaa.' Yhtäkkiä koko paikka muuttui radikaalisti, ja se se oli kuin iso iso kirppari, joka oli samalla kaatopaikka: tavara oli kirpparilaatuista (eli vaihtelevaa uudesta käyttökelvottomaan), osa oli aseteltuna kirpparipöydille ja osa oli vain isoina kasoina kuin roskat. Idea oli, että tavarat olivat lähes ilmaisia. Sieltä sai kerätä itselleen niin paljon tavaraa kuin halusi ja ovella oleva myyjä arvioi kasalle jonkun könttäsumman tyylii 5-20 euroa, joka on todella vähän verrattuna siihen mitä sillä sai.

Eräät lintuharrastajat ovat oikeasti joutuneet luopumaan papukaijoistaan, joten heidän kaikki papukaijakirjat ja -lehdet olivat siellä isossa kasassa muiden kirjojen ja lehtien ohella! Keräsin niitä intona. Hyvä puoli tässä systeemissä oli, että tavaraa ei tarvinut kantaa mukanaan, vaan kun tavaran sai omiin kärryihinsä, muut jättivät ne automaattisesti rauhaan.

Ongelmakseni muodostui, että olin kävellen liikenteessä ja onnistuin hamstraamaan itselleni kymmeniä kiloja papukaijakirjallisuutta, määrä jota en mitenkään saisi raahattua kotiin (kärryjä ei yllättäen saanut ottaa mukaansa). Yritin soittaa isälle, että hän tulisi hakemaan minut, mutta hän oli kiireinen. Jouduin ilmeisesti jäämään kirpparille odottamaan isää tunneiksi, mutta kyllä ne kirjat olisivat sen arvoisia. Sillävälin kiertelin kirpparilla muualla kuin kirjakuopalla.

En kuitenkaan löytänyt mitään, mutta unen tyyppi muuttui sen jälkeen. Yhtäkkiä olinkin kai suuri susi (ehm, tuli kai siitä kun kävin katsomassa uusimman Twilight-elokuvan, jossa jättisudet kirmaavat ympäriinsä). Kuten normaalistikin, näin itseni ihmisenä mutta tiesin että olin susi ja niin muut minut näkivät. Minun piti johdattaa joukko ihmisiä turvaan joltain. Kiipeilimme isojen puulaatikoiden päällä, ilmeisesti viholliset olivat jossain siellä alhaalla.

Hankalaa oli se, kun olisi ollut niin helppo käyttää ihmisen käsiä apuna, mutta en voinut, sillä muuten muut olisivat huomanneet että en olekaan aito jättisusi, vaan ihminen. Samoin, kun näin itseni ihmisenä, en voinut käyttää suden kuonoa niin kätevästi, sillä ihmisellä ei kuonoa ole. Kun esimerkiksi yksi pelastettavista ihmisistä piti kiskoa takaisin ylös laatikoiden päälle, en voinut auttaa häntä käsin vetämällä, mutten myöskään säälittävällä ihmisen pienellä suulla saanut esim. hänen vaatteistaan kiinni jotta olisin voinut vetää hänet ylös. Päädyin kai johonkin kompromissiin ja teeskentelin ihmiskäsieni hetken ajan olevan suden leuat.

Jossain välissä kimppuuni hyökkäsi pahis lentolisko. Vaistomaisesti yritin saada sen leukoihini, mutta ihmisen suun ollessa niin pieni, lentolisko raapaisi minua naamaan. Au. Mutta onneksi se sitten häipyi.

Tämän jälkeen en enää ollutkaan susi, vaan dinosaurus! Ilmeisesti alunperin ideana oli että paikalla olisi yksi dino, joka olisi ovela, rohkea ja voimakas, mutta sen persoonallisuus olikin jakautunut niin, että se oli saanut kolme fyysistä hahmoa: yksi oli ovela, yksi rohkea ja yksi voimakas. Ovela olin minä, se oli semmoinen lapsellisen ovela, punertavanvärinen "paksukallo"-dino (en muista sen oikeaa nimeä). Rohkea oli keskenkasvuinen, noin parin metrin pituinen ja metrin korkuinen t-rex ja se voimakas oli jokin muu, en nähnyt sitä koskaan.

Se hyökkäävä lentolisko.