Olipa uni! Siinä oli kyllä niin maailmanlopun tunnelma, semmoista toivotonta selviytymiskamppailua että kannattaakohan vaivautua. Mitään uhkaavaa ei sinäänsä ollut justiinsa siinä oli päivä ja kaikki suhteellisen normaalia mutta se tieto tulevasta tuhosta masensi ja aiheutti sisäistä paniikkia joka jatkui vielä hereilläkin. O_o''

 

No eli siis, ensin jotain turhaa poikkoilua entisellä yläasteella. Siellä oli tuttuja ja kaikkia ja meidän mummo ja pappa taisi asua siellä. Siivouskomerosta löytyi vanhoja valokuvia ja veljeni opetti hiirtä esittämään näytelmää. Heittelin tavaroita repusta lattialle, ja lattiaan osuessaan ne muuttuivat valkoisiksi pumpulipalloiksi.

 

Mutta sitten siihen oikeaan aiheeseen. Olin menossa jonnekin, kotiin tai äidin luokse ja odotin risteyksessä helikopteria. Ilmeisesti olin aika tärkeässä asemassa, kun sain helikopterikyydin joltain SWAT-tiimiltä, mutta silti ihmiset ympärillä käyttäytyi minua kohtaan kuin olisin tuikitavallinen kaduntallaaja. Huidoin siinä helikopteria, muttei se huomannut mitään. Yhtäkkiä kuulin kamalan matalan äänen ja alkoi "tuulla" kamalasti. Tiesin mitä oli tapahtumassa, koska olin katsonut unessa joskus aihemmin elokuvan jossa kävi ihan samoin: Jossain kohtaa maailmassa oli jättiläishirviö, kuin Kraken Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Suuri mustekalahirviö, jolla oli suuri suu ja miljoonittain hampaita. Se aiheutti sen äänen ja "tuulen", joka oli oikeasti sen imua. Otus oli missälie maailman äärissä vinkuintiassa, mutta sen imu oli niin voimakas että se ulottui kaikkialle. Ihmisiä ja autoja alkoi lennellä imua kohti tuulen mukana, ja minä kuin ihmeen kaupalla pysyin maassa.

 

Kohta imu loppui, ja tiesin elokuvan perusteella mitä se tarkoittaisi: otus luotti siihen että ihmiset luulivat vaaran olevan ohi ja hyökkäisi kohta uudestaan pienten mustekalahirviöiden voimin (jotka oli kai sen lapsia). Lähdin juoksemaan kotiin (jonne oli noin puoli kilometriä matkaa) ja matkalla näin pari tuttua. Kerroin toiselle heistä, että "Tiedän mitä tapahtuu, paitsi nyt se ei ole elokuvaa vaan totta!" mutta minua ei uskottu. Tuttu pyöräili rennosti pois eikä uskonut minua että kaikki olisivat vaarassa. Kotimatkalla törmäsin pieneen "kommuuniin", jossa oli noin neljä ihmistä jotka tiesivät (tai ainakin luulivat tietävänsä) ettei uhka ollut ohi. Juttelin siinä niiden kanssa suomeksi ja englanniksi tulevasta uhasta ja että minun pitäisi liittyä heidän joukkoonsa, koska yksin en olisi turvassa. Sovimme siinä kaikesta järjestelyistä ja kerroin mitä tulevan piti. Kommuunin johtaja, noin 25-vuotias hippinainen, oli aluksi avoin ja luotettavan tuntuinen, mutta siinä jutellessamme tajusin, että he olivat väärässä. He odottivat jotain ihan muuta, omaa jumalaansa saapuvaksi ja huomasin että he olivatkin ihan sekopäitä. Olin siinä lähdössä "hakemaan kotoa lisää ruokaa" vaikka oikeasti aoin mennä kotiin odottamaan perhettäni. Nainen uskoi suunnitelmani mutta muuttui samalla sekunnilla hyvin uhkaavaksi. Jotain asettakin taidettiin heilutella vaikka pysyinkin rauhallisena ja nainen kuiskaili uhkauksia.

 

Lähdin juoksemaan kotiin, jossa kaksi veljeäni olivat pakkaamassa pakettiautoon kaikkea tavaraa. Aioimme lähteä tien päälle otuksia karkuun. Veljet olivat selkeästi poissa tolaltaan ja ajattelin että äidille ja iskälle on käynyt jotain. Kysyin, missä äiti oli, ja sain vastaukseksi jotain "Vohvelitalolla". En tajunnut mitä se tarkoitti, mutta sinne me olimme menossa. Heräsin unesta itsekseni ilman herätyskelloa, kun tunnelma oli niin ahdistava.