Moniosainen uni taas, aikalailla toisiinsa liittymättömistä osasista koostuvia, joten seikkailut saattoi oikeasti tapahtua eri järjestyksessä...

Olin jossain kaverini Dorinin kämppiksen Moiran kanssa. Moira oli kadottanut kissansa (jota ei oikeasti ole olemassakaan), joten lähdin hänen kanssaan etsimään sitä. Käveleskelimme tarkkaavaisina Oulun keskustassa, mutta kissaa ei näkynyt missään. Yllättäen meitä vastaan tuli tummanharmaa, lähes musta, nuori irlanninsusikoiran näköinen. Minulla oli sattumalta rottieni ruokaseosta taskussa, ja poimin siitä koirannappulat pois. Näillä houkuttelin iloisen mutta alati sähläävän, energisen koiran luokseni. Sain sitä pannasta kiinni, mutta sen pitelemisessä oli täysi työ, sillä se oli niin vahva ja villi että oli koko ajan riuhtomassa itseään vapaaksi. Laitoimme siltä seisomalta ilmoituksen nettiin, että löysimme tämmöisen koiran sieltä ja sieltä, ja jäimme odottamaan siihen paikkaan, josko omistaja ilmaantuisikin. Näimme eräällä kentällä ihmisiä, joilla oli samantyyppisiä koiria mukanaan. Menimme sinne, ja siellä oli Nighwish-yhtyeen entinen kokoonpano, silloin kun Tarja Turunen oli vielä solistina. He olivat innokkaita koiraharrastajia, erityisesti "erikoistuneet" irlanninsusikoiriin ja mustiin belgianpaimenkoiriin. Tämä löytämämme koira oli niiden risteytys. Yhtyeen jäsenet olivat hyvin onnellisia kun palautimme koiran, ja Moira jutteli heille kuin vanhoille tutuille. Eipä ihmekään, he olivat saman nettiyhteisön jäseniä, "Suomen irlanninsusikoira-belgianpaimenkoira-seropi" -yhdistyksen jäseniä ja tunsivat jo toisensa hyvinkin!

Tämän jälkeen jotenkin päädyin kotiin, ilman Moiraa tai muitakaan kavereita. Meidän pihallamme seikkaili suuri, beige-valkoinen molossityyppinen koira. Se ei vaikuttanut vihaiselta ollenkaan, eikä se ollut oikeastaan arkakaan, mutta äärimmäisen välinpitämätön ihmisiä kohtaan. Se ei välittänyt mistään kutsuista, herkuista jne. vaan lönkötteli ja juoksenteli edestakaisin. Se ei antanut kiinni, vaikka päästikin hyvin lähelle välillä. Tämän takia sitten aioin soittaa eläinkotiin. Ollessani puhelimessa veljeni Make käski kertomaan eläinkodin väelle jotain, että harmaat kissat ovatkin sinisiä. Toistin tämän, mutten itse tajunnut ollenkaan! Puhelun loputtua sain tähän selvyyden... Meidän pihallamme oli emokissa ja sen reilut kymmenen pentua. Ne olivat väriltään erilaisia valko-oranssi-harmaa -kirjavia. Jippo olikin siinä, että kissojen väri nimeltä "sininen" on visuaalisesti harmaa. Make siis vain tarkensi eläinkodille kuvailun aiemmin, että kissojen harmaa alue on sävyltään se "sininen" eikä mikä tahansa harmaa...

Tässä välissä tuli joku hyppy, tai siis en muista miten tilanteeseen päädyttiin. Jotenkin se mahdollisesti liittyi tuohon vapaanajuoksentelevaan koiraan... No, kuitenkin, rahantarve oli yhtäkkiä suuri, sille oli kaksi tarkoitusta: uuden miekkavalaan ostaminen (se koira saattoi olla se "miekkavalas" jolle oli tapahtunut jotain) ja toinen yhtä iso menoerä. Emme tienneet Maken kanssa, miten saisimme rahat kasaan, sillä miekkavalas maksoi kuulemma noin 10 000 euroa, ja toinen menoerä oli jotain 12 000 euron luokkaa. Päätimme ostaa muutaman raaputusarvan ja toivoa parasta. Onni osui kohdalle, sillä voitimme kaikilla ja saimme kuin saimmekin kasaan sen vaadittavan rahasumman. Siinä oli kuitenkin pieni kompa, sillä raha pulppusi jonain vanhanaikaisina, kullanvärisinä suurina, koristeellisina kolikoina maasta, noin 20-30 cm halkaisijaltaan olevista aukoista. Rahat piti itse kerätä mukaan, mikä oli hieman hankalaa, sillä rahaa vain tuntui pulppuavan loputtoman paljon. Kioskin ja kauppa-aukion muut asiakkaat alkoivat muuttua rahanahneiksi zombeiksi, jotka tekisivät mitä tahansa jotta saisivat varastettua oman osansa. Minä ja Make olimme ensimmäisenä tulilinjalla, sillä kyykimme luonnostaan tiiveimmin rahalähteiden äärellä. Jostain sain deja-vun, ihan kuin olisin nähnyt tämän unen aiemmin. Tajusin sen, ja kuiskasin Makelle: "Tämä on unta." Raha menetti äkkiä merkityksensä, ja ainoa jolla oli väliä, oli että selviytyisimme hengissä. Unohdin samantien sen olevan unta, muistin sen ainoastaan pienen hetken, sen hetken että raha muuttui arvottomaksi. Viskoimme kovilla ja painavilla kolikoilla raha-zombeja, jotta ne perääntyisivät. Ilmeisesti ne olivat myös oikeita zombeja, ja olivat myös meidän lihamme perässä rahan lisäksi. Lähdimme Maken kanssa äkkiä karkuun, jättäen kauppa-aukion parkkipaikalle hajalleen satoja, ellei tuhansia litroja kultakolikoita.

Paetessamme pääsimme oman perheemme luokse. Tosin se ei ollut ihan meidän perhe, vaan siihen kuului myös joku n. 14-vuotias teinityttö. Lisäksi ei muutkaan perheenjäsenet näyttäneet tai olleet muutenkaan omia itsejään, paitsi minä. Emme enää pakoilleet zombeja, emmekä muistaneet niitä lainkaan. Olimme jossain junavaunun tapaisessa. Lähellämme oli joku ruskea, puhuva lehmä, jonka koko vaihteli chihuahuasta labradorinnoutajan kokoiseen. Lehmä oli jotenkin maaginen tai jotain, ja sanoi että yksi meistä saisi olla lehmän ystävä ja lähteä sen kanssa jollekin hienolle retkelle. Jokainen yritti parhaansa mukaan olla ystävällinen lehmälle (nuoleskella sitä). Jossain välissä lehmä kyllästyi tähän näkyvään nuoleskeluun, ja päätti että jokainen saa viettää lehmän kanssa 5 minuuttia kaksin, ja kuka olisi mukavin, saisi lähteä mukaan. Itse olin tässä kuitenkin vahingossa epärehellinen, sillä vaikka ruumiini poistui huoneesta, jäi henkeni jotenkin läsnä, joten näin miten muut lehmää miellyttivät, mm. makoisalla ruoalla, kukilla ja hieronnalla. :D Uni loppui ennen kuin pääsin itse vuorostani lehmää miellyttämään, mutta ajatuksenani oli kutakuinkin kopioida muiden käyttämiä toimivia taktiikoita.