Olin muuttanut uuteen asuntooni ja joitain kavereita oli kylässä. Löysin vessan seinästä jonkin ihmeellisen oven. Luulin sitä upotetuksi siivouskomeroksi tai joksikin... Menin sinne sisälle, ja päädyin isoon, korkeaan halliin. Siellä oli aika hämärää ja paljon, paljon edellisen asukkaan jättämiä tavaroita. Lähinnä pyyhkeitä ja koko hallin korkeudelta hyllyt täynnä mitä erilaisimpia pehmoleluja! Satoja, ellei tuhansia pehmoleluja! Osa pienempiä ja osa isoja kuin huonekalut. Olin ihan onnessani, hypistelin niitä mihin ylsin, mm. pari metriä korkea joutsenpehmo elokuvasta Joutsenprinsessa, jolla oli taitettava ja muotoon jäävä kaula.

Tunnelma muuttui huomaamattani... Kaverini olivat lähteneet ja unesta tuli scifielokuvamainen... Siinä hallin betonilattia oli vahamainen ja jäljitteli Manhattania ja sen lähiympäristöä. Kaikki siinä oli aitoa, tosin kirveelläveistetyn näköisesti. Se oli kuin rinnakkaistodellisuus, jos esimerkiksi olisin tuhonnut vapaudenpatsaan, se olisi tuhoutunut oikeastikin. Eräs pehmoleluista oli herännyt eloon, ja se olikin kaverini Dorini. Hän ei todellakaan ollut mikään oma itsensä, vaan ihmeellinen, moniraajainen Godzilla-tyyppinen olento. Pienet, vahasta tehdyt hävittäjät ampuivat meitä/Dorinia. Ne olivat vastikkeina oikeille hävittäjille Manhattanilla. Ilmeisesti minä en ollut näkyvä hahmo Manhattanilaisille, mutta Dorini oli. Jostain syystä, ilmeisesti olimme kimpaantuneita että meidän kimppuumme hyökättiin sillä emme olleet edes tehneet mitään, päätimme tuhota Manhattanin. Godzilla-Dorini riehui Manhattanin vahajäljitelmän päällä tuhoten sitä. Vaha oli kuitenkin sitkasta, ja itsekorjaantuvaa. Pienenpieni vaha-armeija hyökkäsi kimppuun panssarivaunuin ja liekinheittimin. Dorini syttyi tuleen ja paloi kirkuen. Hän hyppäsi hetkeksi kauemmas, pahoin palaneena. Jäljellä olivat enää luut, joihin oli hiiltynyt lihaa ja nahkaa. Dorini oli kuitenkin samoin uudistuva kuin vahakaupunkikin ja pian valmis uuteen hyökkäykseen. Uudelleen tuleen sytytetty Dorini oli vaikuttavimman näköinen silloin, kun tuli oli levinnyt niin, että osassa ruumiissa oli nahkaa, osa oli vereslihalla ja esimerkiksi raajoissa näkyivät osittain vain veriset luut, joihin oli hiiltynyt kiinni lihaa.

Dorini huomasi osaavansa syökseä tulta itsekin, mutta se ei käynyt niin helposti. Lähdimme kauemmas harjoittelemaan tulenkäyttöä. Hän sai kyllä pieniä tuprahduksia, mutta huomasi että nauraessaan tulta tuli enemmän ja tehokkaammin. Niinpä yritin saada häntä nauramaan enemmän, mutta ymmärrettävästi se ei ihan onnistunut... Unenomaiseen tapaan kohta unohdimme koko Manhattanin, ja istuimmekin meidän kylpyhuoneessa, molemmat ihmisinä, jutellen normaalisti jostain turhanpäiväisestä.