Kamalaa. Eipä tehnyt mieli torkuttaa ollenkaan, koska kello pelasti tällä kertaa...

Olin aluksi henkilönä jossain elokuvassa, olin Quasimodo, Notre Damen kellonsoittaja. Tehtävänäni oli soluttautua vihollisten juokkoon ja pelastaa heidän kidnappaama hevonen, joka oli ainoa ystäväni. Ryhmän kokoonpano vaihteli välillä, aloitin missioni yksin. Hiivin yöllä talojen välissä, se ei ollut nykyaikaa ainakaan... Yritin löytää paikan, jossa hevonen oli. Kohta etsinkin hevosta kaksin, jonkun naisen kanssa. Tiesimme, että etsimämme eläin olisi tietyn oven takana, mutta ovi oli lukittu ja talossa asuvat ihmiset olivat kotona, nukkumassa. Jotenkin kummasti pääsimme huoneeseen ihmisiä herättämättä, ja nyt olimmekin hakemassa lemmikkikissaamme ja koiraamme. Läski, oranssivalkoinen kissa ja ihana soopeli corgi. Laitoin eläimet hihnoihin, jotta ne eivät kaikessa tiimellyksessä karkaisi. Hihnana oli metreittäin hammaslankaa, joten hihnojen sotkeentumisen takia kannoin elukoita aika paljon.

Seuraavaksi tehtävänämme oli päästä talosta pois ilman että meidät huomattaisiin. Näimme Frollon (pahis Notre Damen kellonsoittajasta) varjon ja tiesimme hänen lähestyvän taloa. Niinpä meillä oli jo aikamoinen kiire! Hiippailimme suuren makuuhuoneen läpi, kummallakin puolella meistä nukkui lapsia kerrossängyissään. Ystäväni alkoi kuiskien hehkuttamaan, kuinka suloisia nukkuvat lapset olivat, ja yksi lapsista heräsi siihen. Siitähän alkoi huuto, ja meillä tuli kiire.

Yhtäkkiä seurue olikin jälleen muuttunut, ja nyt paikalla oli isä, äiti ja kaksi lasta, joista minä olin toinen. Kiiruhdimme talonväki ja Frollo kannoillamme junaan, jossa oli "makuuvaunu". Se oli varsinaisen junan alla oleva reikämetallinen taso, jossa sai matkustaa ilmaiseksi, jos kehtasi tulla kyytiin. Siellä oli likaista, ei ollut omia paikkoja vaan kaikenmaailman kulkurit ja kodittomat kerääntyivät sinne matkustamaan. Isä-hahmo hyppäsi kyytiin mutta yhtäkkiä juna lähtikin liikkeelle. Loppuperhe juoksimme perässä, ja hädin tuskin pääsimme kyytiin. Makuuvaunu oli normaalia tyhjempi, siellä oli meidän lisäksemme näköetäisyydellä vain pari kulkuria, ja ihan meidän lähellä yksi. Makuuvaunun kirjoittamattomiin sääntöihin kuului, että ollaan ystävällisiä toisille, joten saimme mennä perheellä ihan sen tuntemattoman kulkurin viereen. Käperryimme yhdessä viltin alle, kun olimme päässeet karkuun ahdistavalta tunnelmalta, tunnelma oli nyt lämmin ja rakastava.

Yhtäkkiä isä alkaa kuiskia meille muille. Se tunnisti ihan vieressämme istuvasta kulkurista etsintäkuulutetun vaarallisen rikoksen piirteitä, mm. leveä hymy ja mustat, pitkät saappaat. Kulkurin kuultua mistä puhuimme, se yritti hyökätä kimppuumme, koska se olikin alunperin "viholliskylästä". (En kyllä tiedä miksi meitä enää jahdattiin edes...) Kamppailu alkoi, kun vastapuolulaiset yrittivät heittää toisiaan alas liikkuvasta junasta. Tunnelma oli ahdistava, mutta lopulta isä voitti. Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä vaikka se rikollinen jäikin matkan päähän pudottuaan raiteille, se oli jotenkin ehtinyt viestittää muille vihollisille missä me olimme. Kaukana junan raiteilla näimme kaksi vaaleaa, hohtavaa hahmoa... Ne liikkuivat nopeasti ja olivat tulossa noutamaan meitä silmät vihasta kiiluen...

Ja sitten herätyskello soi. Pelastus. Oli outo olo joku tunti tuon unen jälkeen, mutta nyt se tuntuu lähinnä tyhmältä. :D