Pitkä ja monivaiheinen ja jonka ehdin jo osin unohtaa... .__.

 

Olin koulun kanssa jossain uimahallin tapaisessa paikassa luokkaretkellä. Ohjelmaan kuului delfiini-ihmisten käytöksen tutkiminen. Uimahallin suihkutilaan laskettiin noin 2-3 metriä vettä ja sinne vapautettiin "delfiinejä", jotka olivat oikeasti jotain vesielämään sopeutuneita ihmisiä. Ne eivät ymmärtäneet puhetta mutta olivat delfiinien tapaan älykkäitä ja uteliaita mutta ihmistä kohtaan oman arvonsa tuntevia eivätkä päästäneet koskemaan tai ihan lähelle. Joskus ne pitivät ihmisiä pilkkanaan tulemalla ihan lähelle kuin silitystä hakien mutta virne naamallaan kääntyivät pois juuri ennen kuin ihminen ehti sitä koskettaa. Eivät olleet kuitenkaan pelokkaita ihmistä kohtaan, ja tutkimus keskittyi delfiini-ihmisten pelkoa isoja petoja kohtaan. Ruokimme porukalla delfiinejä niiden oudolla lempiruoalla, joka muistutti höttöistä, punaista salaattia. Delfiinien ruokaillessa toimme niiden lähelle pumpattavan leijona-uimalelun, joka oli luonnollisen kokoinen ja sillä oli turkkikin. Delfiinit säikähtivät silminnähden, vaikka leijona vain kellui elottomana pinnalla. Tutkimuksen tulos: delfiini-ihmiset pelkäävät kuollakseen leijonia. :D

 

Tutkimuksen päätyttyä delfiini-ihmiset käskettiin/paimennettiin pois suihkutiloista, jotta se voitaisi tyhjentää vedestä. Viemärit avattiin ja me oppilaat menimme pukuhuoneeseen. Paitsi minä, koska olin hukannut pyyhkeeni! Siinä uimapuku päällä harhailin, ja opettaja kehotti minua menemään etsimään sitä löytötavaroista. Tajusin, että eihän löytötavaroissa tarvinut olla minun pyyhettä, vaan voisin ottaa sieltä minkä tahansa hienon pyyhkeen! En kuitenkaan osannut sinne, joten yritin kysyä aulassa kaikilta neuvoa. Rakennus ei ollutkaan enää vain uimahalli, vaan iso toimistorakennus, joita näkee amerikkalaisissa elokuvissa. Harmaasta teräksestä rakennettu, aulassa suihkulähde ja lasiseinäisiä hissejä ja paljon pukumiehiä. Kaikki olivat liian kiireisiä neuvoakseen minua, joten liityin luokkalaisteni seuraan kahvilaan ja ostin sieltä itselleni vaatteet.

 

Olin jo lähdössä pois rakennuksesta, kun opettajani ja joku toinen koulun henkilökunnasta tuli luokseni. Olin kuulemma lainannut jonkun todella tärkeän keskusavaimen ja minun pitäisi palauttaa se. Minulla ei kuitenkaan ollut sitä! Muistelin aluksi, että olin hukannut sen, ja sanoin "Voi, ei nyt kyllä hyppään kalliolta", kuvaten kuinka pahoillani ja epätoivoinen olin. Opettaja kuitenkin tinkasi, missä avain oli. Tässä vaiheessa kuitenkin tajusin, ettei sitä oltu koskaan minulle annetukaan! Viisas vastaukseni kuului "Avain on... ei minulla!"

 

Jatkoin matkaa rakennuksen pihalle, josta aukeni huikea näköala: merimaisema, ja merenpintaan pystysuoraa pudotusta kymmeniä metrejä. Ihmisiä ja lehdistöä oli kerääntynyt paikalle, koska siellä oli joku pappa pelastamansa valkopäämerikotkan kanssa. Kotka oli täysikasvuisen kokoinen, mutta liian nuori ja kokematon pärjäämään omillaan. Se ei kuulemma osannut vielä lentääkään, mutta se oli silti jaloistaan kiinni hihnassa. Pappa itse seisoi valtavalla keltaisella, metallisella jalustalla. Kotka kuitenkin yhtäkkiä lähti lentoon kohti merta! Papan jalka oli jäänyt kiinni alustaan, ja niinpä kotka lensi menemään mukanaan hihnasta roikkuva pappa, ja papan jalassa roikkuva tonnien painoinen metallijalusta! Kaikki ihastelivat kotkan lentoa aavan meren yllä, ja pappaa pelotti milloin kotkan voimat loppuisivat. Kotka kuitenkin tuli takaisin ja pappa päätyi turvallisesti maalle. Pappa päätti vapauttaa kotkan, olihan se selkeästi jo lentokykyinen. Uudeksi kasvatikseen se otti hanhen kokoisen kahlaajanpoikasen ja sanoi että se on turvallisempi kasvatti...

 

Seuraavassa unen osassa tapasin kaverini jossain sen terassilla. Hän kertoi että oli vihdoin muuttanut yhteen poikaystävänsä kanssa ja hankkinut paljon rottia (vaikka oikeassa elämässä kaveri ei ole erityisen eläinrakas, ei tosin eläinvihaajakaan) ja kanin. Menin käymään heidän uudessa asunnossaan. Se oli rivitaloasunto ja selkeästi muutto oli kesken: huonekaluja ei ollut ainakaan niissä huoneissa mitä näin, eli eteisessä, käytävällä ja olohuoneessa. Kaneja en nähnyt mutta rottia sitäkin enemmän: pienissä, ahtaissa, virikkeettömissä häkeissä oli kussakin 2-3 mustavalkoista rottaa. Eräs häkki oli kamalan pitkä, ehkä kaksimetrinen, mutta muuten sen koko oli 10x10 senttimetriä! Semmoinen putki vaan! Pohjalla oli vain suikale sanomalehteä, ei mitään virikkeitä, ei edes ruokaa tai juomapulloa. Muut häkit olivat aika normaaleja häkkejä, aika pieniä, todella puhtaita mutta virikkeitä vähänlaisesti. Onneksi rotat saivat sentään olla vapaana, niillä oli tarkka aikataulutus, että vapaanajuoksijoita vaihdettiin tasan tunnin välein ympäri päivän. Paitsi kaksi rottaa saivat olla vapaana aina, koska ne olivat liian villejä että niitä saisi enää takaisin häkkiin. Kysyin kaveriltani, saisinko opettaa rotille muutaman tempun ja sain luvan. Kysyin, saisinko rotille jotain herkkua palkinnoksi, kaveri antoi minulle vihreän viinikumikarkin. Rotat olivat hulluna siihen, ja kaksi kesyä vapaanaolevaa rottaa tulivat siihen kärttämään, ja toinen kiipesi päälleni. Se kuitenkin tippui pylly edellä maahan, ja sen häntä katkesi! Ei pelkästään murtunut, vaan murtuman myötä meni sekunnissa kuolioon ja katkesi keskeltä. Rotta siitä tosin ei näyttänyt kärsivän... Kouluttaminen ei kuitenkaan onnistunut, koska rotat olivat niin ADHD-tapauksia...